Tänä kuluneena koronaviruksen sävyttämänä keväänä erityisesti perusopetusta ja sen merkitystä lapsille ja nuorille on puitu kovasti eri medioissa.
Varhaiskasvatus ja perusopetus mahdollistavat yhteiskunnan pyörimisen ja tuottavat tulevaisuuden osaajia. Perustehtävänsä opettamisen ja oppimisen lisäksi peruskoulu on kuitenkin myös paikka, jossa osa lapsista ja nuorista saattaa saada päivän ehkä ainoan lämpimän aterian ja jossa on ehkä ainoa aikuinen, joka haluaa tietää mitä heille kuuluu.
Koulutusta pidetään tasa-arvon mahdollistajana. Eriarvoisuus ja yksilökeskeisyys ovat kuitenkin lisääntyneet yhteiskunnassamme jo pitkään. Toivoisinkin, että koulutuksen merkitys ja arvo lapsen ja nuoren elämässä näkyy edelleen, kun keskustelu koronan ympärillä toivottavasti laimenee ja elämä normalisoituu. Toivoisin, että päättäjät eivät leikkaa niiltä, jotka kykenevät tulevaisuudessa maksamaan koulutuksensa takaisin työssäkäyvinä ja hyvinvoivina aikuisina. Toivoisin toki, ettei opetuksesta leikata myöskään niiltä yhteiskunnan haavoittuvassa asemassa olevilta, oppilailta, jotka eivät tulevaisuudessa joko kykene tai yksinkertaisesti pääse töihin.
Inkluusion nimissä lakkautetut erityisluokat ja olemattomin resurssein tuotettu erityisopetus ei ole laadukasta erityis- tai perusopetusta. Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee ympärilleen oikeanlaisen oppimisympäristön, osaavat ja välittävät aikuiset, ystäviä ja kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta. Koulutuksellisen tasa-arvon lisäämiseen pitää löytyä sekä tekijöitä, että rahaa.
Sivistysvaltion tehtävä on huolehtia heikoimmista. On hyvä muistaa, että jos elämänhallintaa ei tueta silloin, kun se horjuu, joudutaan myöhemmin korvaamaan huomattavasti isompia ja kalliimpia vahinkoja. Oli hienoa lukea Valtioneuvoston (2.6.2020) tiedotteesta, että esimerkiksi perusopetuksessa etäopetusjakson aikana syntynyttä oppimisvajetta paikataan 70 miljoonan euron määrärahalla. Voin vain toivoa, että raha kohdistetaan sinne, jossa siitä on eniten hyötyä.
Kuva: Pixabay
Kirjoittaja on erityisluokanopettaja ja väitöskirjatutkija
Olen töissä tuomioistuinlaitoksessa ja kirjoittanut väitöskirjaa työn ohella nyt jo muutaman vuoden ajan. Järjestely on ollut osaltani varsin toimiva ja koen saaneeni siitä myös niin sanottua synergiahyötyä – väitöskirjani on lähestymistavaltaan käytännönläheinen ja näkökulmani aiheeseen on juuri tuomarin näkökulma. Näin ollen lainkäyttöasioiden ratkaisemiseen osallistuminen ja väitöskirjan laatiminen ovat työsarkoina tukeneet toisiaan ja yhdellä alueella saaduista ajatuksista on usein ollut hyötyä toisella alueella. Tämän lisäksi molempiin töihin liittyy olennaisena osana kirjalliseen aineistoon perehtyminen ja siitä tehtävät oikeudelliset johtopäätökset sekä tulkintakannanotot. Päivätyöhöni liittyvä vastuu ja vapaus oman aikataulun suunnittelemisen suhteen on myös tehnyt mahdolliseksi tiettyjen lyhyiden ajanjaksojen pyhittämisen väitöskirjatyölle. Tästä on toisaalta seurannut se, että paine tekstin tuottamiseen vaivalla suunniteltujen ja rauhoitettujen väitöskirjajaksojen aikana on ollut käsinkosketeltava.
Vaikka olenkin tehnyt varsinaista tuomioistuintyötä usein etänä kotoani käsin, on väitöskirjaan liittyvä identiteettini jostain syystä pesiytynyt nimenomaan työpaikalle. Jostain syystä väitöskirjan tekeminen kotioloissa ei siis ole tähän saakka tuntunut luontevalta – vaikka etätyöt siis sinänsä hyvin sujuvatkin. Ehkä osansa tässä tekee aineiston hallinta (ping Samin kirjoitus); valitettavan usein pelkästään fyysisessä muodossa saatavilla olevaa lähdekirjallisuutta on helpompi säilyttää työpaikalla kuin kotona.
Kuinkas sitten kävikään?
Alkuvuodesta 2020 väitöskirjani alkoi olla viimeistelyvaiheessa ja olinkin raivannut työkalenteristani aikaa väitöskirjatyöhön erityisesti huhtikuulta. Koronatilanteen käynnistyttyä ja pikkuhiljaa pahennuttua jouduin kuitenkin hautaamaan haaveeni siitä, että väitöskirjatyö onnistuisi suunnitellusti; etenkin, kun tavanomaista töidenkin tekoa hankaloittivat kotiin telakoituneet ala-aste- ja päiväkoti-ikäiset lapset. Toisaalta asiaa voi ajatella myös niin, että väitöskirjasuunnitelmat ja niihin liittynyt työkalenterin väljyys loivat otollisen joustomahdollisuuden korona-ajan työnteolle. Normaalissa työtilanteessa pohjaan palaneiden työtehtävien määrä olisi epäilemättä ollut suurempi.
Kohti valoa
Tätä kirjoittaessa aikaa itse asettamaani väitöskirjan käsikirjoituksen valmistumisen deadlineen on kolme ja puoli viikkoa. Työkalenterin pitäisi jälleen olla rauhoitettu eikä etätyön epämielekkyyskään enää ole toimiva tekosyy, kun jälkikasvullekin on hankittu ohjelmaa. Kesäkuun piti olla ”hienosäädön aikaa”, mutta nyt edessä on huhtikuun töiden aloittaminen kaksi kuukautta myöhässä. Kunhan ensin teen vielä tuon yhden työasian…
Kuva: Pixabay
Kirjoittaja (todellakin) valmistelee oikeustieteellistä väitöskirjaa rangaistuksen määräämisen perustelemisesta.
Korona on tehnyt niin yhteiskuntien sisällä vallitsevan kuin globaalinkin epätasa-arvon entistäkin näkyvämmäksi. Pandemian aikana esille nousseesta solidaarisuudesta on tämän vuoksi tärkeää pitää kiinni myös kriisin jälkeisen maailman rakentamisessa.
Korona on mullistanut elämämme viime kuukausina perustavanlaatuisella tavalla, vaikka alkukesän hellivä aurinko ja yhteiskunnan asteittainen avautuminen tuovatkin mukanaan toivoa vapaammasta arjesta. Yhtäkkiset muutokset päivittäisissä rutiineissa ja hetkellinen elinpiirin kaventuminen ovat kuitenkin saaneet monen pohtimaan, mikä todella on tärkeää ja vaalimisen arvoista paitsi vallitsevan kriisin keskellä, myös sen jälkeen koittavana aikana.
Pandemian traagisista seurauksista huolimatta myös valonpilkahduksia on ollut havaittavissa. Vahva solidaarisuuden tunne on nostanut päätään Suomessa ja ilmennyt niin läheisten kuin tuntemattomien auttamisena, riskiryhmiin kuuluvien suojelemisena kuin pienyrittäjien tukemisenakin. Moni on kertonut kaipaavansa nimenomaan läheistensä halauksia sekä kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia, ja ikkunat ovat täyttyneet ohikulkijoita tsemppaavista viesteistä. Ihmissuhteiden merkitys ja yhteys muihin ihmisiin on korostunut näinä poikkeuksellisina aikoina.
Toisaalta korona on myös tehnyt näkyväksi monia yhteiskuntien ja globaalin järjestelmän kipupisteitä. Osa ihmisistä on haavoittuvampia pandemian edessä kuin toiset – läheskään kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta jäädä etätöihin tai ylipäätään kotia, jonne jäädä. Valmiudet selviytyä pandemia-arjesta myös vaihtelevat kotien sisällä. Korona ei myöskään ole kohdellut kaikkia väestöryhmiä tasa-arvoisesti: esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa etnisten vähemmistöjen edustajilla on huomattava riski kuolla virukseen valkoiseen väestöön verrattuna. Oman lukunsa muodostavat köyhimmät maat ja pakolaisleirit, joille rantautuvien korona-aaltojen tuhovoima voi olla ennennäkemätön.
Kuluneen kevään aikana esille noussutta solidaarisuutta olisikin tärkeää vaalia, sillä poliittiseksi päätöksenteoksi kanavoituessaan se mahdollistaa työn epätasa-arvoisten rakenteiden purkamiseksi. Tälle työlle on tilausta niin kotona kuin maailmallakin – viimeistään korona on osoittanut sen välttämättömyyden.
Tekstin kuvituksena käytetty kuva on kirjoittajan itsensä ottama.
”Koronakevään” aikana olemme kuulleet useita kertoja sanottavan, että olemme kaikki samassa veneessä – we are in this together. On myös sanottu viruksen kohtelevan kaikkia tasa-arvoisesti; poliitikot, julkisuuden henkilöt ja kuninkaallisetkaan eivät ole siltä säästyneet. Valitettavasti kevät on kuitenkin osoittanut, että pandemia-aalto, jonka keskellä olemme samassa veneessä, ei keinuta meitä samalla tavoin. Pandemia korostaa entisestään olemassa olevia epäkohtia, ja on käynyt yhä selvemmäksi, että koronavirus ja siitä seurannut poikkeustila ovat suurin uhka haavoittuvimmassa asemassa oleville. Heille, jotka jo ennen pandemian alkua ovat tavalla tai toisella olleet vaikeassa tilanteessa.
Pandemian laajat mielenterveysvaikutukset
Koronaviruspandemia ja sen seurauksena asetetut rajoitustoimet ovat nostaneet esiin taloudellista, terveydellistä, ikään, sukupuoleen sekä etniseen taustaan liittyvää epätasa-arvoa, vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Haavoittuvassa asemassa ovat myös he, joilla on mielenterveyden ongelmia. Esimerkiksi Suomessa mielenterveyden häiriöitä esiintyy OECD:n arvion mukaan lähes 20 prosentilla väestöstä (2016), esiintyvyyden ollessa EU-maiden korkeimpia. Mielenterveyden häiriöt koskettavat siis monia, ja niiden on arvioitu lisäävän haavoittuvuutta pandemian negatiivisille vaikutuksille.
Etenkin rajoitustoimien ollessa tiukimmillaan on jokaisen meistä jaksaminen ja psyykkinen hyvinvointi joutunut koetukselle. Koronaviruspandemiaan liittyvä stressi, huoli ja epävarmuus kuormittavat, vaikka elämäntilanne olisi vakaa ja lähtökohtaiset voimavarat kriisin kohtaamiseen hyvät. Mediassa onkin kirjoitettu kiitettävästi psyykkistä jaksamista ja voimavaroja vahvistavista tekijöistä, ja monet tahot, muun muassa WHO, ovat laatineet neuvoja mielenterveydestä huolehtimiseen pandemian aikana. Suomessa tukea omien voimavarojen vahvistamiseen voi löytää esimerkiksi THL:n ja Mielenterveystalon verkkosivuilta.
On tärkeää, että pandemian mielenterveysvaikutuksista väestötasolla käydään keskustelua; Tämä vähentää osaltaan vaikkapa masennus- ja ahdistusoireisiin edelleen liittyvää tabua. Mielenterveyden horjuessa osa tarvitsee kuitenkin itsehoitokeinoja vankempia tukitoimia.
Huomio paljon palveluja tarvitseviin
Keskustelussa koronapandemian mielenterveysvaikutuksista ovat vakavista mielenterveyden häiriöistä kärsivät jääneet huomattavasti vähemmälle huomiolle. Tutkijat ja mielenterveysalan toimijat ovat nostaneet esiin huolen siitä, että mielenterveyspalveluiden saavutettavuus etenkin pandemian aikana on heikompaa juuri heillä, joilla tarve palveluihin olisi suurin. Mielenterveyspalveluiden resurssit ovat monessa yhteiskunnassa riittämättömät, ja koronaviruspandemia on vaikeuttanut hoidon saatavuutta entisestään. Lisäksi pandemia ja siihen liittyvä pelko voivat vähentää hoitoon hakeutumista, vaikka mielenterveyspalvelut toimisivat lähes tavalliseen tapaan. Samaan aikaan mielenterveyden häiriöiden riskitekijät, kuten sosiaalinen eristäytyneisyys sekä taloudellinen epävarmuus kasvavat, ja voivat monen kohdalla vaikeuttaa jo olemassa olevaa psyykkistä oireilua.
Pandemia on nostanut esiin myös huolta itsetuhoisuuden lisääntymisestä. Suomessa MIELI ry:n tilastojen mukaan yhteydenotot valtakunnalliseen kriisipuhelimeen ovat lisääntyneet koronakevään aikana noin 7000 puhelulla viime vuoteen verrattuna, ja yhteydenottojen joukossa itsetuhoisuuteen liittyvät teemat ovat olleet esillä huomattavasti aiempia vuosia enemmän. Myös kansainvälisesti tutkijat ovat nostaneet esiin huolta itsetuhoisuuden mahdollisesta lisääntymisestä, ihmisten saattaessa esimerkiksi jättää hakeutumatta kriisiavun ja päivystyspalvelujen piiriin viruksen tai ruuhkien pelon vuoksi.
Apua uusin keinoin uudessa tilanteessa?
Poikkeusaika haastaa pohtimaan poikkeuksellisia tapoja järjestää tarvittavia mielenterveyspalveluita kokoontumisrajoitukset ja turvavälit huomioiden. Koronapandemian aikana useat toimialat ovat ottaneet suuren harppauksen digitaalisten palveluiden tuottamisessa. Sama ilmiö on nähty myös terveydenhuollossa. Digitaaliset palvelut voivatkin olla yksi keino ulottaa mielenterveyden palveluita vakavista mielenterveyden häiriöistä kärsiville myös kriisiaikana. Oikea-aikaisen ja saavutettavan avun suunnittelussa on tärkeää kuulla myös mielenterveyspalvelujen käyttäjien näkemyksiä ja toiveita toimivista käytännöistä.
Koronaviruspandemian mielenterveysvaikutusten on arvioitu heijastuvan yhteiskuntaan vielä kauan pandemian hiipumisen jälkeen. Riittävien ja oikea-aikaisten mielenterveyspalveluiden suunnittelu ja vahvistaminen myös pitkällä aikavälillä onkin tärkeää aloittaa jo nyt.
”Älä mene ulos, palaa itseesi. Totuus asuu sisäisessä ihmisessä.” (De uera religione, 39,72, CCSL 32, 234, oma käännös). Kehotus olla menemättä ulos on koronakriisin aikaan hyvin ajankohtainen: sosiaalisia kontakteja on syytä välttää, ja syystäkin.
Sitaatti ei kuitenkaan liity mitenkään koronavirukseen tai sinänsä edes sosiaalisiin kontakteihin. Nämä sanat kuuluvat kirkkoisä Augustinukselle (354–430), joka kuuluu länsimaisen filosofian historian merkittävimpiin ajattelijoihin: esimerkiksi brittifilosofi Sir Anthony Kennyn arvion mukaan antiikin filosofeista vain Aristoteleella on ollut häntä suurempi jälkivaikutus länsimaisen filosofian historiassa (Kenny 2010, 94).
Tämä selittyy sillä, että Augustinus oli keskiajan kristillisessä Euroopassa yksi merkittävimmistä teologisista auktoriteeteista: dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikanin sanoin, keskiajan teologia on monessa suhteessa vain sarja alaviitteitä Augustinukseen (Pelkan 1978, 3).
Mutta mitä hän tarkoittaa ”ulos menemisellä” ja ”itseensä palaamisella”? Kuten sitaatista huomaa, kyseessä ei ole ”vain” terveys, vaan totuuden löytäminen. Tunnustuksissaan hän jatkaa samassa aihepiirissä ja valittaa:
Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä. (Confessiones 10,8,15. Suom. Otto Lakka)
Augustinuksen mukaan ulkoisiin, aistein havaittaviin asioihin keskittymisen sijaan ihmisten tulisi ”palata itseensä” ja tutkiskella itseään. Tässä Augustinuksen vaikuttimena ei kuitenkaan ole nykyisen kaltainen individualismi tai itsekeskeisyys. Parempana vertailukohtana toimivat antiikin ajattelussa vaikutusvaltaiset Delfoin oraakkelin sanat ”tunne itsesi”.
Augustinus epäilemättä tunsi tämän lauseen, koska hän viittaa siihen teoksessaan De trinitate (trin. 10,5,7). Augustinuksen mukaan itsensä tunteminen avasi tien tietoisuuteen paikastamme maailmassa ja hyvään elämään. (Ayres 2010, 299–300.)
Viisautta korona-ajalle?
Vaikka Augustinus on meidän näkökulmastamme hyvin toisenlaisen aikakauden kasvatti, hänen sanansa osuvat mielestäni hyvin erikoisolosuhteisiin, joissa parhaillaan elämme. Pinnallisesti ymmärretyn ulkona liikkumisen rajoittamisen lisäksi hänen sanansa voivat johdattaa myös tärkeiden eksistentiaalisten kysymysten äärelle.
Sosiaalisten kontaktien välttely antaa kaikille enemmän aikaa viettää itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Ihminen kaipaa kontakteja, joten yhtäältä tämä voi olla hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. Toisaalta monien itsestään selvinä pitämiemme asioiden muuttuminen tai vähintäänkin niiden meneminen tauolle voi antaa aihetta myös hedelmällisille pohdinnoille koskien omaa identiteettiä ja suhdetta ympäröivään maailmaan.
Kuinka suuressa määrin olen arkirutiinieni ja päivittäin tapaamieni ihmisten muovaama ja määrittämä? Miten näiden asioiden muuttuminen vaikuttaa omaan identiteettiini? Miten maailman odottamaton ja pikainen muuttuminen on vaikuttanut omaan suhtautumiseeni elämään ja todellisuuteen ylipäätään?
Näiden pohdintojen ei tarvitse olla ahdistunutta ja surumielistä pahassa olossa piehtaroimista, vaan ne voivat myös saada aikaan tärkeitä ahaa-elämyksiä elämästä ja omasta itsestään. Ympäröivän maailmaan melskeistä vetäytyminen, tahdin hidastaminen ja oman elämänsä perusteiden pohtiminen voi todella olla ”itseensä palaamista” hyvässä mielessä ja edistää jo antiikin viisaiden peräänkuuluttamaa itsensä tuntemista.
Lewis Ayres, Augustine and the Trinity, Cambridge: Cambridge University Press, 2010.
Corpus Christianorum Series Latina (CCSL) vol. 32, toim. K. D. Daur & J. Martin, Turnhout: Brepols, 1962.
Anthony Kenny, A New History of Western Philosophy, Oxford: Clarendon Press, 2010.
Jaroslav Pelikan, The Growth of Medieval Theology (600-1300), The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, vol. 3, Chicago: The University of Chicago Press, 1978.
Elämme nyt, ainakin Suomessa, eränlaista koronapandemian suvantovaiheetta. Huomio on nyt kääntynyt siihen, miten kriisistä “noustaan”. Onkin hyvä hetki pohtia sitä, miten viranomaisten kriisitoimenpiteet ovat vaikuttaneet hyvinvointiimme, ja voidaanko niitä pitää oikeudenmukaisina. Tarkastelen seuraavassa asiaa Amartya Senin ja Martha Nussbaumin toimintamahdollisuusteorian näkökulmasta. Teoria voidaan nähdä hyvinvointitaloustieteellisena lähestymistapana, moraalifilosofisena teoriana ja, kuten olen sitä omassa tutkimuksessani hyödyntänyt, oikeudenmukaisuusteoriana.
Martha Nussbaum. Kuva: Robin Holland. Lisenssi CC BY-SA 3.0
Oikeudenmukaisuuskäsityksiä on monta, mutta yleisesti ottaen tavoittena on taata yhteiskunnan jäsenille vapaa ja tasa-arvoinen elämä. Nykyään oikeudenmukaisuuden toteuttamistapana on kaikille yhtäläisten oikeuksien säätäminen ja aineellisten resurssien jakaminen. Oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan aina toteudu käytännössä, johtuen siitä, että jokaisella yksilöllä on eri kyvyt toteuttaa oikeuksiaan ja hyödyntää resursseja. Toimintamahdollisuusteoria keskittyy siihen, miten yhteiskunta edistää näitä kykyjä, ja tarjoaa siten vaihtoehdon perinteisille oikeudenmukaisuuskäsityksille.
Miten koronakriisin hoito on mennyt, noin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta? Hallitus on vastannut kriisiin priorisoimalla toisaalta elämää ja terveyttä, toisaalta taloutta ja työpaikkoja. Muut inhimilliset arvot ja tarpeet ovat jääneet taka-alalle. Vaikka sosiaalisen eristäytymisen haitoista onkin keskusteltu, tarkastelu on kohdistunut lähinnä eristyksen vaikutuksiin terveyteen ja talouteen. Koronapandemia ja sen torjumiseksi tehdyt rajoitustoimenpiteet ovat kuitenkin vaikuttaneet ihmisten hyvinvointiin ja elämänvalintoihin monilla muillakin, vähemmän helposti mitattavilla tavoilla. Jotta näihin vaikutuksiin ja niihin yhteiskunnalle asettamiin vaatimuksiin päästäisiin kiinni, on vaihdettava näkökulmaa.
Toimintamahdollisuuksien teoria (capabilities theory tai capabilities approach) tarjoaa mielestäni sopivan viitekehyksen analysoida koronakriisin vaikutuksia moniulotteisemmin kuin pelkästään terveyteen ja talouteen keskittyminen. Toimintamahdollisuuksien teoriassa keskiössä on ihmisten elämä sellaisena kun se todellisuudessa on, ja sen peruskysymys on, tarjoaako yhteiskunta jokaiselle mahdollisuuden elää ihmisarvoista, omannäköistään hyvää elämää – tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeudenmukainen yhteiskunta on se, joka takaa kaikille aidot edellytykset olla ja tehdä sitä, mitä heillä on syytä pitää arvokkaana. Tämä edellyttää positiivisia toimenpiteitä toimintamahdollisuuksien turvaamiseksi ja edistämiseksi.
Ihmisarvoinen hyvä elämä koostuu Nussbaumin mukaan kymmenestä perustavasta toimintamahdollisuudesta, jotka perustuvat ihmisluonnon perustaviin tarpeisiin. Nämä ovat elämä, ruumiillinen terveys, ruumiillinen koskemattomuus, aistit mielikuvitus ja ajattelu, tunteet, käytännöllinen päättely, yhteenkuuluvuus, muut lajit, leikki, sekä oman ympäistön poliittinen ja materiaalinen hallinta. On tärkeä huomata, että Nussbaum ei edellytä, että jokaisen tulisi elämässään toteuttaa kaikkia näitä mahdollisuuksia, vaan toimintamahdollisuudet ovat ikään kuin palikoita, joista jokainen voi arvojensa ja itsemääräämisoikeutensa perusteella valita ne, jotka kokee merkityksellisiksi omassa elämässään. Voi myös valita pois joitain toimintamahdollisuuksia, joiden toteuttamista ei pidä omassa elämässään kovin tärkeinä. Elämän aikana voi myös muuttaa omia painotuksiaan, niin kuin usein monelle käy.
Vaikka koronakriisi on vaikuttanut kaikkiin yllä lueteltuihin toimintamahdollisuuksiin, nostan esille muutaman, jolla on nähdäkseni selvä yhteys rajoitustoimenpiteisiin:
Elämä: Mahdollisuus elää normaalin pituinen ja ihmisarvoinen elämä, ilman ennenaikaista kuolemaa; Ruumiillinen terveys: Mahdollisuus elää terveenä, saada riittävästi ravintoa ja asiaankuuluvaa suojaa; Ruumiillinen loukkaamattomuus: Mm. mahdollisuus liikkua vapaasti paikasta toiseen; Yhteenkuuluvuus: Mahdollisuus osallistua inhimilliseen kanssakäymiseen sen eri muodoissa. Mahdollisuus tulla kohdelluksi arvokkaana olentona, joka on samanarvoinen kuin toiset.
Näistä mahdollisuus normaalipituiseen elämään korostuu erityisesti hoivakodeissa tai kotihoidon piirissä olevien vanhusten kohdalla. Heitä ei ole, lähinnä suojavarusteiden ja testaamisen puutteista johtuen, kyetty suojaamaan ennenaikaiselta kuolemalta. Samoin mahdollisuus elää terveenä korostuu niiden henkilöiden kohdalla, jotka eivät pysty itsenäisesti suojautumaan tartunnalta, kuten eri hoitolaitoksissa asuvat sekä esim. asunnottomat. Monen mahdollisuus ruumiilliseen loukkaamattomuuteen on jäänyt huomiotta, kun liikkuminen on rajoitettu välttämättömään kaupassa ja apteekissa käyntiin. Mahdollisuus yhteenkuuluvuuteen toteutuu huonosti meillä kaikilla, mutta erityisesti heillä, joilla ei ole kykyä tai mahdollisuutta tavata sukulaisia tai ystäviä tai käyttää nettiä tai älypuhelinta yhteydenpitoon.
Kriisitilanteessakin on huomioitava, että henkilön oikeus saavuttaa jokin toimintamahdollisuus ei poistu sillä, että hän ei pysty sitä toteuttamaan samalla tavalla kun muut. Tällöin yhteiskunnalla on velvollisuus pohtia muita keinoja millä ko. toimintamahdollisuus voitaisiin toteuttaa. Miten hoivakodeissa asuvat voisivat tavata perheenjäseniään? Miten asunnottomien hygieniatarpeet voitaisiin toteuttaa? Miten liikkua ja osallistua sosiaaliseen elämään, suojautuen ja suojaten muita tartunnalta?
Nyt käsillä olevassa kriisissä on kajottu elämän ja terveyden edistämisen nimissä tiettyjen ikä- ja riskiryhmien eli yli 70-vuotiaiden sekä huonokuntoisten vanhusten, sairaiden ja vammaisten liikkumiseen, yhteenkuuluvuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Toimintamahdollisuusteorian näkökulmasta tarkasteltuna on selvää, ettei näille ihmisille ole kyetty tekemään täysimääräisesti oikeutta. Vaikka toimenpiteet ovat olleet suosituksia eivätkä oikeudellisesti velvoittavia, ne on ymmärretty velvoittaviksi, ja niiden noudattamista on edellytetty, paitsi viranomaisten, myös muun yhteiskunnan puolelta. Oikeusoppineiden suunnalta onkin tuotu esille, että toimet saattavat olla perusoikeuksien näkökulmasta syrjiviä, ja joka tapauksessa aivan liian tylppiä tarkoituksiinsa nähden. Ongelmana näyttääkin olevan, että toimenpiteiden kohteena olevia henkilöitä ei nähdä yksilöinä eri kyvykkyyksineen ja tarpeineen, vaan yhtäläisenä joukkona, jolla on yhtäläinen riski sairastua ja kuolla. On myös käynyt selväksi, että rajoitusten höllentämistä on perusteltu lähinnä niiden terveydellisillä ja taloudellisilla haitoilla, ei oikeudenmukaisuusnäkökohdilla.
Kehitys on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan. Jonkin aikaa sitten THL julkisti uudet ohjeet ikääntyneille, joissa neuvotaan mm. miten läheisiä voi turvallisesti tavata. Ohjeiden yhtenä tarkoituksena mainitaan sosiaalisten tarpeiden asettamat vaatimukset. On myös kerrottu, että jokainen voi jatkossa käyttää omaa harkintaa, eli itsemääräämisoikeutta. Jos ja kun pandemian seuraava aalto iskee, mahdollisten toimenpiteiden laatimisessa toivottavasti otetaan huomioon ei vain terveydenhuollon ja talouden rakenteiden kestävyys, vaan myös meidän jokaisen mahdollisuudet elää hyvää elämää, kriisinkin keskellä.
Kevät toi ajan, jota en voinut kuvitella tulevan. Etätyö toki oli jo tuttua, mutta sitä piristivät pakolliset toimistopäivät, jolloin pääsin kaupunkiin, ilmastoituun toimistoon (kyllä sähköpöytä), jossa voin keskittyä. Työpäivän jälkeen menin kahvilaan, jossa tapasin ottaa yleiseksi lohdutuksekseni suuren kermavaahtokaakaon ja kaksi macaron leivosta, joista toinen oli yleensä karamellin ja toinen mustikan makuinen. Toimistolla, kaupungilla ja junassa näin muita ihmisiä. En kulkenut harmaissa college-housuissa. Me pendelöijät istuimme junissa vierekkäin, juttelimme. Illalla luennolla me opiskelijat juttelimme ja istuimme aivan vieri vieressä.
Erikoista on, että viimeinen satunnainen junavieruskaveri, jonka kohtasin juuri ennen poikkeustilaa, oli 30-luvulla syntynyt nainen, jonka kanssa puhuin luonnollisesti jo koronasta. Hän muisteli sairautta, jonka sairasti lapsena ja sitä, kun putosi korkean heinäkuorman päältä satuttaen kätensä ja joka tuon aikaisin menetelmin ja hidastelun takia korjattiin korjaamattomaksi. Asiat ovat nyt niin paljon paremmin, hän sanoi ja huomautti olevansa vahva.
Oli aika, jolloin ymmärtämättömyyttäni pidin lentokentillä näkemiäni matkustajia, joilla oli kasvomaskit ylihygieenisinä, sillä mitä pelättävää olisi valmiissa maailmassa, jossa murheet huuhtaistaan alas suklaajuomalla.
With heavy hearts I have to…
Sitten julistettiin poikkeustila. Olin osallistumassa keväällä kurssiin, joka sittemmin peruttiin saatesanoin ”With heavy hearts I have to…” Kaikki kontaktit tutkijakollegoihin jäivät verkkokurssien varaan. Murheeni ovat pieniä, mutta ne ovat omiani. Toisilla on suuria murheita ja suren niitäkin, vaikka se ei auta ketään. Omana tekonani vain se auttaisi kahvilanpitäjää, että menisin töihin kaupunkiin ja poikkeaisin taas. Muotikauppa kaipaa kuluttajaa, joka näyttäytyy jossakin, missä haluaa olla edustava. Teatteri kaipaa asiakasta ja asiakas teatteria. Kummipoikani halusi elokuviin ja syömään ravintolaan. Kaikki nämä ajatukset, vaikka kuvat kaiken varalle hankituista ruumiskonteista sairaalan takapihalla asettivat toki murheet oikeampiin mittasuhteisiin.
Kulutus käpertyy kotiin.
Kulutusverokertymä muodostunee nyt pelkkien välttämättömyyksien kulutuksesta. Sen mansikkapaikka eli se kun kuluttaja ostaa ylihintaisen tuotteen, jonka tuotantopanoskustannukset ovat olemattomat myyntihintaan nähden (arvonlisä), ei tuota. Ylipäänsä kulutus käpertyy kotiin, kotipiiriin. Senkin jälkeen, kun virus on voitettu, teemme etätöitä ja opiskelemme etänä. Olemme ikuisesti etäytettyjä.
Tutkin arvonlisäveron soveltamisalan raja-aluetta. Se on alue, jossa maa katoaa arvonlisäveron alta. Olen huomannut, että tutkimuksen pohtiminen lievittää korona-apatiaani. Kun mietin tulokulmia, mitä aiheestani on todettu ja ponnistelen säilyttääkseni oman ajatteluni logiikan, en muista olla ikävissäni. Surulta olen säästynyt. Kun elän vanhaksi ja pysyn terävänä (junan naisen salaisuus: joka syksy Kreikkaan aurinkoon) kerron jollekin junassa, että lääketiede pelastaa, jos ei heti minua tai ylipäänsä heti koko maailmaa, pitkässä juoksussa kyllä.
Vaikka tutkijakollegat katosivat koronapilveen, oma koronaikäväntappaja oli hankittuna jo ennen epidemiaa. Kulutusveron kannalta hankinta oli hyvä, sillä hän pureskeli ilokseen keittiön pöydän ja kaikki tuolit ja aiheutti tarpeen hankkia kestokulutushyödykkeen. Tämä investointi odottaa pentuajan päättymistä.
Teen tutkimusta kiinteistöoikeudellisista teemoista Helsingin yliopistossa. Jäin lyhyelle tutkimusvapaalle työstäni asianajotoimistossa tänä keväänä, kun valmiuslain mahdollistamat rajoitustoimenpiteet otettiin käyttöön Covid-19 -epidemian pysäyttämiseksi. Oletukseni oli, että se ei estäisi tutkimuksen tekemistä – vaikkakin kotonamme pyörivän alle vuoden ikäisen lapsen vuoksi olisi pientä hidastumista odotettavissa. Käyn tässä läpi havaintojani kevään ajalta. Esitän tietenkin myös muutaman kehitysidean hallituksemme vapaasti käytettäväksi.
Aineistonhallintasuunnitelma on heikoille
Jokainen oikeustieteitä opiskellut tietää, että aineistonhallinta ei koske meitä juristeja. Se on se kohta tutkimussuunnitelmassa, joka mieluiten kopioidaan kaverilta. Meillä ei ole tylsää Excelissä ja MATLABissa pyöriteltävää tutkimusdataa vaan hienoja ja virallisia painettuja lähteitä, joita asettelemme yleensä Aarnion oikeuslähdeopin mukaiseen järjestykseen. Näitä materiaaleja on turha kopioida tai skannata itselle pilvipalveluun talteen edes siltä osin kuin niihin aikoo viitata, koska niin ei ole ennenkään tehty.
Oikeustieteellinen aineisto on aina kätevästi saatavilla (yleensä pinossa työpöydällä) ja virallisaineistojen saatavuus on Suomessa hyvää. Yliopistot ja monet alan työpaikat sijaitsevat Helsingin keskustassa, josta on vain lyhyt matka Kaisa-kirjastoon tai Eduskunnan kirjaston valtiopäiväasiakirjojen luokse. Hyvästä saatavuudesta johtuen tätä aineistoa löytyykin kohtuullisen vähän edes maksullisista juridiikan verkkopalveluista. Niiden digitoiminen olisi haaskausta.
Aineistoja saa kätevästi Eduskunnan kirjastosta ja muista kirjastoista – normaalitilanteessa.
Kun tällainen tilanne vastoin odotuksia osuu kohdalle, on sillä ainakin kaksi vaikutusta tutkimukseen. Ensinnäkin joitakin materiaaleja onkin vaikea saada käsiinsä vaikka se oli vielä pari kuukautta sitten kovin helppoa. Toiseksi siirtyminen digitaaliseen aineiston hallintaan ja lukemiseen kerralla ilman tarvittavaa tekniikkaa ja työtapoja ei ole aivan täysin mutkatonta. Onneksi nykytilanne yllätti kaikki muutkin, joten ei ole mitään syytä tuntea Raskolnikovmaista syyllisyyttä omista vanhanaikaisista työtavoistaan. Ehkä silti ensi kerralla voisi valmistautua paremmin.
Positiivisena asiana etätyö- ja digihankkeet ovat monessa organisaatiossa edistyneet parissa kuukaudessa enemmän kuin muuten useaan vuoteen.
Työskennellä voi nykyään missä vaan
Joskus historiallisina aikoina työn tekeminen edellytti ihmisiltä muun muassa vaatteiden pukemista ja työpaikalle siirtymistä. Ihmiskunta on kuitenkin tutkijan töiden osalta pitkälti ratkaissut nämä kiusalliset ongelmat. Internet, kannettavat tietokoneet ja muu teknologia mahdollistavat täysipainoisen työnteon aivan kaikkialla. Monihan jopa haluaa tehdä etätöitä silloin tällöin, joten pidempikään pandemia tuskin voi heitä haitata. Lisäksi keskimäärin suomalaisilla on kotonaan runsaasti neliöitä työtä varten.
Koska kannettava tietokone on keskimäärin kooltaan noin 40 x 30 cm, niitä mahtuu yhden neliömetrin alueelle pinoamattakin lähes kymmenen. Samoin sopivia etätyöhuoneita (myynti-ilmoituksesta tunnistat ne kirjaimesta S, joka on lyhenne sanoista Social distancing – esim. ”3H + K + S”) löytyy paljon. Suomessa ollaan siis hyvin varautuneita nopeaan siirtymään kohti laajan mittakaavan etätyötä.
Saunaa on historiallisesti käytetty peseytymisen lisäksi mm. ruoan kuivattamiseen ja tieteen tekemiseen. Kuvassa kirjoittajan ratkaisu. Saunatonttua ei vahingoitettu kuvauksissa.
Ei etätyö välineitä kaipaa
Työpaikoilla pyörii nykyään selvänäkijöitä ja ergonomiaeksperttejä, joiden päätarkoituksena vaikuttaisi olevan 200 euron rannetukien myyminen. Kaksi näyttöä on hyvä tapa viestiä ammattimaisuutta toimistolla, mutta kyllähän sumealla 13 tuuman näyttöpaneelilla varustettu kannettava tietokone kelpaa työntekoon aivan yhtä hyvin. Ihan pienimpiä virheitä ei ruudulta edes näe, joten tutkimus valmistuu jopa nopeammin. Hiirimatoksi käy viime viikon Talouselämä-lehti ja kyllä sitä aina lyhyen karanteenin istuu keittiöjakkaralla. Etätyötä kannattaa ylipäätään tehdä olosuhteissa, jotka vastaavat halpalentoyhtiön turistiluokkaa talvilomaviikolla, vaikka muuten elämässään panostaisi premiumiin.
Samalla kun kaikki muodollisen koulutuksen saaneet lääkärit ja tutkijat painivat viruksen kanssa, voimme jokainen tehdä kotoa käsin myös oman osuutemme lääketieteen edistämiseksi. Etätyön pitkittyessä voidaan ergonomia ja muut vastaavat uskomuslääketieteen alalajit nyt lopullisesti osoittaa tarpeettomaksi huuhaaksi – sillä edellytyksellä, että alaselkäkipu ja jännetuppitulehdus osoittautuvat vain väliaikaiseksi sopeutumisjaksoksi. Esi-isämme nousivat kuitenkin merestä maan päälle eivätkä (varmaankaan) valittaneet uuden työasennon epämukavuutta. Koettu epämukavuus korjaantuu siis viimeistään 10-50:n sukupolven aikana.
Tiede on yksilölaji
Tieteentekijöiden joukossa on levinnyt käsitys, että tiedettä on paras tehdä suurissa yksiköissä ja omien kollegoiden kanssa ajatuksia vaihtaen. Selvää on, että on mukava kokoontua kavereiden kanssa kahville ja pitkälle lounaalle. Työn kanssa tällaisella on kuitenkin vain vähän tekemistä.
”There is no ’i’ in team but there is in win.” – Michael Jordan
Oikeustiede jo luonteensakin puolesta rakentuu esitetyn väitteen yleisen hyväksyttävyyden ja sitä tukevien argumenttien vahvuuden varaan. On paljon jännempää kehitellä näitä asioita yksin kammiossa ja esitellä asia suurelle yleisölle ilman turhaa sparrailua kollegoiden kanssa. Näin taataan myös tieteen riippumattomuus ja puhtaus. Lisäksi kasvattaa luonnetta tehdä paljon tutkimustyötä ja kuulla sitten myöhemmin, että ajatus oli alunperinkin typerä tai jo kokeiltu. Tästä huolimatta muutamankin kerran on tullut kaivattua kollegoiden helppoa saatavuutta ja jonkun muun keittämää kahvia.
Tutkitusti (ei lähdettä) jokainen suomalainen tietää ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin paljon paremmin kuin alan asiantuntijat. Kerron siis tässä vielä tiivistetysti miten seuraavaan pandemiaan tulisi varautua jotta oikeustieteellinen työ ja tutkimus ei kotimaassamme enää samalla tavalla häiriytyisi. Ratkaisut perustuvat testattuun teoriaan, jonka mukaan keskusjohtoinen lähestymistapa on aina paras.
Omat ideani ovat lyhyesti seuraavat:
Suomeen on perustettava tiedehuoltovarmuuskeskus, jossa säilytetään kriisiajan tiedevarastoja. Keskeisistä lähteistä (esim. Mika Hemmon Sopimusoikeus I-III) on lakisääteisesti säilytettävä ainakin kolmen kuukauden tarpeisiin riittävä varasto teoskappaleita salaisessa sijainnissa. Kirjojen loppuessa voidaan saman näköisiä kirjoja ostaa kiireessä epäilyttäviltä virolaisilta.
Aineistonhallintasuunnitelmaan tulee opinto-oikeutta haettaessa edellyttää erillinen liite pandemiaan ja muihin luonnonriskeihin varautumisesta. Suositeltuja vaihtoehtoja ovat mm. digiaineiston tallentaminen turvalliseen pilvipalveluun tai arkin (laiva, ei paperi) rakentaminen paperikaksoiskappaleita varten.
Perustetaan ergonomiavaltuutetun virka ja sitä tukeva virasto. Virasto pyrkii edistämään kotona sohvalla hämärässä pizzalaatikoiden keskellä työskentelyn riskien tiedostamista ja julkaisee kilpailutettuja, kalliita mutta noloja etätyöjumppavideoita, joita seuraa yksi pysäköinninvalvoja Naantalista. Virasto kuuluu etätyöministeriön (ETM) hallinnonalaan.
Pidetään huoli, että asuntokantamme vastaa tulevaisuuden haasteisiin varmistamalla että jokaisen uuden asunnon jokaisen kerroksen jokaisessa kylpyhuoneessa on edelleen tilaa pyörätuolille (vaikka kerroksia yhdistäisikin vain portaat tai liaani), mutta sen lisäksi jokaiseen märkätilaan tulee mahtua samaan aikaan pyörätuolin kanssa myös Martelan ergonominen sähköpöytä ja klassinen tanskalainen nojatuoli.
Olemme joutuneet kohtaamaan uusia haasteita koronaviruksen takia ja osalle meistä tilanne on aiheuttanut monenlaista murhetta ja huolta. Omalla kohdallani tunteet ovat vaihdelleet laajalla skaalalla mm. turhautuneisuudesta, ärtymyksestä, surusta ja riittämättömyyden tunteesta iloon, tyyneyteen, kiitollisuuteen ja toiveikkuuteen. Väitöskirjaani liittyvän artikkelin kirjoittaminen koululaisten etäkoulun ohessa asetti omat haasteensa. Treenien peruuntuminen ja tätä kautta liikkumistapojen muuttuminen ja sosiaalisten kontaktien väheneminen tuntui alussa todella haastavalta. Hyvät treenit ovat olleet itselleni oiva tapa purkaa stressiä, unohtaa arjen asiat ja saada mieli kirkkaammaksi.
Mutta mitä tehdä, kun normaali arki on muuttunut rajoitusten myötä eikä yhtäkkiä voikaan toimia täysin haluamallaan tavalla? Uusi arki ja oma sisäinen tunteiden vuoristorata sai minut taas kerran pysähtymään lempiaiheeni, tunteiden, pariin ja miettimään toimivia stressinhallintakeinoja.
Huomaa ja pysäytä negatiivinen kierre
Välillä olen havahtunut, miten negatiivinen kierre on ottanut vallan ja mikään ei tunnu onnistuvan. Tämä on inhimillistä, kaikilla meillä on tällaisia hetkiä. Ihmisellä on luonnollinen alttius negatiivisuuteen, valitettavasti ”bad is stronger than good”. Negatiiviset tunteet kaventavat ajattelukykyämme ja herättävät taipumusta toimia tietyllä tavalla esim. pelko tai viha tarpeen paeta, puolustautua tai hyökätä. Nämä toimintatavat ovat olleet erityisen tärkeitä ihmislajin säilymisen kannalta. On pitänyt keskittää huomio yhteen asiaan ja toimia hetkessä. Mutta koska negatiiviset tunteet koetaan yleensä voimakkaampina kuin positiiviset, voivat ne ikävimmillään aiheuttaa negatiivista kierrettä ja kielteisyyden ylikorostumista. Negatiiviset tunteet ovat tärkeitä, ne tulee hyväksyä ja käsitellä. Mutta niihin ei tulisi jäädä vellomaan. On hyvä muistaa, että negatiiviset tunteetkin ovat vain tunteita ja välillä niiden voi antaa lipua ohi tarrautumatta niihin sen tiukemmin.
Myönteisten tunteiden kantava voima
Myönteiset tunteet tuntuvat hyviltä, mutta onko niistä meille muutakin hyötyä? Psykologian professori Barbara Fredrickson on tehnyt tärkeää tutkimusta positiivisista tunteista. Hänen kehittämän teorian mukaan positiiviset tunteet, kuten ilo, kiitollisuus, tyyneys, toiveikkuus, hauskuus ja rakkaus, laajentavat ihmisten tarkkaavaisuutta, ajattelu- ja toimintamalleja. Ajan myötä tämä näkyy erilaisten henkilökohtaisten voimavarojen rakentumisena kuten kykynä ajatella luovemmin, vahvempana henkisenä joustavuutena ja elämänhallintana, vastavuoroisina sosiaalisina suhteina sekä parempana stressinsietokykynä ja terveytenä. Joten myönteisistä tunteista on meille paljonkin hyötyä niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Mutta voiko olla liian myönteinen, onko tämä hyväksi ihmiselle? Tutkimusten mukaan myös negatiivisia tunteita tarvitaan voidakseen hyvin ja kukoistaakseen, kunhan niitä on vain sopivassa määrin. Sopivan suhdeluvun on todettu olevan 3–5/1, eli vähintään kolme kertaa enemmän positiivisia kuin negatiivisia tunteita.
Vaikka korona-arki on välillä ollut tosi turhauttavaa ja puuduttavaa, itselleni tahdin hidastaminen on tuonut myös hyviä asioita elämään. Kiireen ja tekemisen oravanpyörästä pois hyppääminen on muistuttanut pienistä ilon ja kiitollisuuden aiheista, jotka helposti jäävät kiireen keskellä huomaamatta. Myönteisyyden lisääminen omaan elämään ei vaadi suuria poppakonsteja, hyvä tai paremminkin riittävän hyvä arki koostuu pienistä asioista.
Positiivisuuden työkalupakki
Nautiskele positiivisuudesta, hyvistä hetkistä ja tunteista. Tee asioita, joista nautit.
Tunnista ja vähennä negatiivista ajattelua, tuunaa sisäinen radiokanavasi.
Tsekkaa arvosi, mitä oikeasti arvostat elämässäsi.
Tee kiitollisuudesta tapa esim. pohtimalla iltaisin, mistä olet ollut kiitollinen päivän aikana.
Huomaa ympärillä oleva hyvyys ja kauneus.
Tee mindfulness-harjoituksia, jos ne tuntuvat sinusta luontevilta.
Ja omat suosikkini, joista osaa vielä harjoittelen…:
Elä hetkessä.
Viljele ystävällisyyttä, tee ystävällisiä tekoja.
Tiedosta omat vahvuutesi ja käytä vahvuuksiasi.
Luo laadukkaita ihmissuhteita ja panosta niihin.
Kehitä itsemyötätuntoa, ole (myös) itsesi paras kaveri.
Kirjoittanut Mari Laakso
Kuva: Mari Laakso
Kirjoittajan väitöskirjatyö liittyy lasten ja perheiden hyvinvoinnin lisäämiseen positiivisen psykologian näkökulmasta.
Lähteinä käytetty
Fredrickson, B. L. (1998). What Good Are Positive Emotions? Review of General Psychology, 2(3), 300.
Fredrickson, B. L. (2001). The Role of Positive Emotions in Positive Psychology. American Psychologist, 56(3), 218–226.
Conway, A. M., Tugade, M. M., Catalino, L. I., & Fredrickson, B. L. (2013). The Broaden-and-Build Theory of Positive Emotions: Form, Function, and Mechanisms. In S. David, I. Boniwell & C. Ayers (Eds.), The Oxford Handbook of Happiness. Oxford: Oxford University Press, 17–34.
Kuluneen kevään aikana kukaan meistä ei ole voinut välttyä COVID 19 -pandemian – tuttavallisemmin koronaviruksen – vaikutuksilta. Tiedostan olevani hyvin onnellisessa asemassa, koska pandemia ei ole vaikuttanut omaan työtilanteeseeni tai toimeentulooni negatiivisesti. Totta puhuen, tilanteeni on jopa päinvastainen. Pandemian seurauksena olen päässyt pohtimaan sellaisia oikeudellisia kysymyksiä, joihin en olisi todennäköisesti muuten törmännyt.
Viimeisinä kuukausina olen kuitenkin työni lisäksi käynyt läpi suhteellisen paljon omaan elämääni liittyvää pohdintaa. Nostan esiin kolme havaintoa, jotka ovat kirkastuneet minulle koronaviruksen myötä.
Tunne oman päätösvallan menettämisestä
Suomessa julistettiin poikkeusolot 16.3.2020. Minulle koronakriisiin liittyvä ensimmäinen ahdistus ilmeni kuitenkin jo muutama päivä aikasemmin, kun Tanska ilmoitti sulkevansa rajansa. Minulla ei ollut suunnitelmissa matkustaa Tanskaan keväällä, tai edes kesällä, mutta minua kuitenkin masensi ja ahdisti suuresti tieto siitä, etten voi halutessani tehdä niin. Ymmärsin samalla, että olen kasvanut maailmaan, jossa vapaa liikkuvuus Euroopan maiden välillä on ollut aina enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys.
Mielenkiintoista on myös se, ettei Uudenmaan eristäminen muusta Suomesta kuitenkaan aiheuttanut minulle juuri minkäänlaista tuskaa, vaikka Helsingissä asuvana minulla on toki sukulaisia, jotka jäivät rajan toiselle puolen. Osaltaan rauhallisuuteeni vaikutti todennäköisesti se, ettei eristämispäätös tullut kuitenkaan niin suurena yllätyksenä kuin Tanskan rajojen sulkeminen. Olin jo ehkä (tiedostamattanikin) ehtinyt sopeutua ajatukseen, että tänä keväänä voi tapahtua mitä vain.
2. Ajatusten uudelleen ohjaaminen
Etätöihin siirtyminen tapahtui minulle sinällään luontevasti, koska olin jo syksystä lähtien pitänyt käytännössä viikottain yhden etäpäivän. En ole missään vaiheessa kokenut ongelmaksi aloittaa töitä käytännössä 10 minuuttia heräämiseni jälkeen. Sen sijaan töiden lopettaminen osoittautui yllättävinkin haastavaksi, koska pelkkä tietokoneen sulkeminen ei katkaise kuitenkaan päässä pyöriviä ajatuksia. Pahimpina hetkinä etätyön ensimmäisten viikkojen aikana huomasin ajattelevani vielä ennen kymmenen uutisiakin, että pitäisi kuitenkin tarkistaa vielä sähköpostit ihan vain siltä varalta, että joku on saattanut lähettää sähköpostin, joka vaatii välitöntä reagointia.
Jouduin siis aktiivisesti kehittämään itselleni keinon irtautua töistä. Yhtenä tehokkaana keinona toimi koirien vieminen hieman pidemmälle lenkille heti töiden jälkeen. Lenkkipoluilla pyrin havainnoimaan ympäristöä ja seuraamaan kevään etenemistä – olemaan siis aktiivisesti ajattelematta töitä. Kotiin palattuani olin onnistunut karistamaan työvireen mielestäni.
Toisena toimivana metodina löysin kirjat. Olen yleensäkin pyrkinyt siihen, että minulla olisi aina joku kirja kesken, mutta nyt pandemian aikaan lukemiseni on saanut aivan uuden mittasuhteet. Osittain olen korvannut kirjoilla myös sitä aukkoja, joka syntyi sosiaalisen eristäytymisen seurauksena. Kun ystävien tapaaminen oikeassa elämässä ei ollut mahdollista, pakenin kirjojen maailmaan. Samalla myös kaikki työhön liittyvät ajatukset katosivat.
3. Pienistä asioista nauttiminen
En todellakaan väitä, etten olisi viimeisten kuukausien aikana ollut ahdistunut, turhautunut tai masentunut. Päinvastoin, välillä olen joutunut jopa pakottamaan itseni etsimään pieniä iloisia asioita, jotta saisin karkoitettua negatiiviset tunteet.
Itse asiassa pieniä hyviä asioita löytyy yllättävänkin helposti, kun niitä alkaa tarkemmin etsiä. Esimerkiksi jo kevään eteneminen, päivien piteneminen ja auringonpaiste ovat nostattaneet. Päiväkahvia on huomattavasti ihanampi juoda parvekkeella auringonpaisteessa kuin vesisateessa.
SIlloin, kun positiivisten asioiden löytäminen on tuntunut kaikkein hankalimmalta, olen katsonut 6-vuotiasta jackrussellinterrieriäni ja miettinyt, kuinka pienistä asioista hän näyttää ilahtuvan. Hänelle riittää, että hän saa rakkautta ja rapsutuksia, pääsee lenkkeilemään metsään ja saa maata silmät kiinni auringonpaisteessa.
Viimeisten kuukausien aikana olen siis ymmärtänyt, että oma hyvinvointi koostuu pienistä asioista. Tästä huolimatta toivon, että pääsisimme pian taas palaamaan lähes normaaliin elämään, jossa voimme elää juuri sellaista elämää kuin meistä jokaisesta itsestä tuntuu parhaalta.
Elämää ja tutkimusta koronan aikaan 